Nyt seuraa hihhulipostaus, joten pelkästään elämän materialisiin realiteetteihin uskovat, jättäkää koko juttu välistä tai laittakaa ainakin foliohattu suojaamaan päitänne. Palaamme Grande Lagosilta takaisin Beniniin.
Yhdeksi merkittävämmäksi kokemukseksi koko matkalla muodostuu yllättäen eräs baari-ilta. Olemme lähteneet pienellä porukalla kylän diskoon. Istumme terassilla, pöydällä on olutpulloja, musiikki pauhaa täysillä korviimme avoimesta ikkunasta. Kaikki puhuvat ranskaa, paitsi minä.
Onneksi kuitenkin ihminen, joka on vähän tuttu, mutta puhuu aina ujostellen englantia, kääntyy kohteliaasti puoleeni. Jutustelemme hieman hänen työstään, kunnes hän yhtäkkiä kysyy muutaman, mielestäni yllättävän ja tilanteessa vähän kummallisenkin kysymyksen. Vereni kiehahtaa.
Suomalaisella terassilla tämä etenisi junan lailla jonkin sortin jankkaukseen, tilanteeseen, josta poispääsemiseksi tarvitaan joka kerta muutama epäkohtelias sana. Niitä ei koskaan haluaisi sanoa, mutta ystävälliset yritykset poistua keskustelusta kaikuvat yleensä kuuroille korville, ne saavat usein aikaan vain älä-oo-tomonen-hymyile-nyt-tyttö-vähän-efektin. Saman tien tajuan, ettei ärtymykselle ole mitään syytä. Tiedä vaikka baarikulttuureissamme olisikin tässä kohtaa jokin ero. Edessäni on fiksu ihminen, ehkä hänellä on kysymysten takana jotakin mielessä. Päätän olla avoin, en häviä siinä tässä hetkessä mitään.
Heti kun lopetan kuoreen vetäytymiseni, tunnen sen: energian itseni ja toisen välillä. Se on kuin pallo pöydän yllä, läpimitaltaan puoli metriä, heiveröinen, mutta säkenöivä. Vähän kuin tv:n lumisade, jos se olisi materiaalittomasta glitteristä tehty. Kysyn häneltä, tunteeko hän sen. Hän nyökkää ja hymyilee.
Otamme toisiamme pöydän yli käsistä kiinni, suljemme silmät ja istumme hiljaa monta minuuttia. Muiden kiivas keskustelu tuntuu täysin merkityksettömältä ja häviää musiikin kanssa jonnekin taustalle. Ei ole mitään muuta, kuin tämä hiljainen ja kaunis hetki. Mitään muuta ei tarvita, maailma on tässä hetkessä täydellinen.
Ensimmäistä kertaa tajuan, että joku tunnistaa kanssani sen, minkä tunnen toisinaan ihmisten ja itseni välillä. Olen pohtinut mielenterveyttäni, kun näen itseni ja toisten välillä moottoriteitä ja tunnen kosketuksen tuhannen kilometrin päästä. Tunne-elämäni vakaus on mietityttänyt etenkin silloin, kun vastapuoli on hanakasti kiistänyt minkäänlaisen yhteyden olemassaolon. Ja tässä minä nyt istun perjantai-iltana kylädiskon terassilla silmät kiinni puolitutun beniniläisen kanssa ja koen syvää yhteyttä. Tämänkö takia minä kaikki nämä kilometrit matkustin? Tännekö asti minun piti matkustaa tullakseni kokonaan nähdyksi?
Jottei baari-ilta kävisi muun seurueen näkökulmsta liian omituiseksi, avaan silmäni ja irrotan käteni ja palaan kuplasta meluisalle terassille. Minuun on kuitenkin ehtinyt levitä aivan valtava rakkaus tuota ihmistä kohtaan, samoin kuin koko seuruetta ja perhettä kotona ja kaikkia ystäviä ja sukulaisia ja tuttuja ja koko maailmaa kohtaan. Kiitollinen elämälle olen ollut jo pitkään, mutta sekin tunne kasvaa aivan uuteen mittakavaan.
Lähdin matkaan taittamaan kilometrejä ja etsimään ihmisten välisiä etäisyyksiä. Olenkin törmännyt vain oikopolkuihin.
Etäisyydet asioiden välillä 